Uuden elämäni ensimmäisen raittiin kuukauden, eli vuoden 2022 huhtikuun aikana kävelin yhteensä 318 kilometriä älykelloni mukaan, johon meni 74 tuntia, eli keskimäärin reilu kymmenen kilometriä kävelyä päivässä, kaksi ja puoli tuntia reipasta kävelyä päivässä. Liikunta ja säännöllinen ruokailu auttoivat palauttamaan kuntoa ja pitämään ajatukset poissa viinasta. Tai eivät ne ajatukset poissa olleet viinasta, luin jatkuvasti netistä alkoholismista, pohdin omaa ajatusmaailmaani päihdeongelmaisena, meditoin kahtatoista askelta ja päivä kerrallaan filosofiaa, eikä yhtenäkään päivänä ollut mitään pakottavaa tarvetta juoda. Usein pitkän kävelylenkin jälkeen oli euforinen ja todella pirteä tunne. Pelkäsin useasti, että sairastuisin jälleen maniaan, jopa psykoosiin.

Harkitsin muutaman kerran lääkärissä käyntiä. Ajattelin, että lääkkeet saattaisivat auttaa minua ahdistuksessa ja nukahtamisessa. Kuitenkin kaiken lukemani jälkeen oli täysin selvää, että päihdeongelmaisena vihoviimeinen ratkaisu minulle olisi hakea lääkäriltä huumaavia, päihdyttäviä aineita. Syön ainoastaan pakolliset mielialaatasaavat lääkkeet, joilla ei ole minkäänlaista päihdyttävää vaikutusta. Ajoittaiset ahdistavat ajatukset liittyivät tulevaisuuden näkymiin, työnhakuun ja suunnittelemaani yritykseen. Päätin, että ensisijaisesti keskityn päihdeongelman selättämiseen ja oman fyysisen ja psyykkisen kuntoni kohottamiseen, ja mietin töitä vasta sitten.

Ensimmäisen viikon jälkeen tapahtui jotakin erikoista. Päähäni rupesi putkahtamaan riimejä jatkuvalla syötöllä. Kävelylenkin jälkeen oli pakko juosta kotiin kirjoittamaan riimit ylös. Jatkossa otin kännykän aina mukaan lenkille, jotta saatoin riimit kirjoittaa heti muistiin. Niistä syntyi sitten kasapäin runoja, jotka käsittelivät viinaa, huumeita, elämää Itä-Helsingissä ja uskonnollisuutta. Huomasin, että riimejä sika-vika, luoda-suoda, loistaa-poistaa olin käyttänyt jo useampaan kertaan ja riimien putkahtelu mieleeni lakkasi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Mikä lienee erikoinen episodi, mutta kaikki tapahtuu tarkoituksella. EDIT: Julkaisin painokelpoiset riimini tässä.

Kokouksissa olen saanut käydä kaksi kertaa viikossa. Vaimo on käynyt läheisille tarkoitetussa vertaisryhmässä minkä on työvuoroiltaan kerennyt. Toki näissä ryhmissä on hyvää se, että kuulee monen olleen tismalleen samassa tilanteessa kuin minä, ajatelleen tismalleen kuten minä, mutta olleen raittiina kymmenen, kaksikymmentä tai jopa kolmekymmentä vuotta. Tietyllä tapaa pitää paikkansa, että kyseessä on vähän sellainen setäkerho, jossa on vuosikymmeniä raittiina olleita henkilöitä, jotka välttämättä eivät enää muista, millaisia haasteita oli ensimmäisillä raittiusviikoillaan. Moni välttämättä enää ei edes muista, miltä se viina maistui. Mutta kyllä tämä kerho minulle on toiminut vertaistukena ja olen vain iloinen siitä, että minun tapauksessani ei tarvittu kalliita Minnesota-hoitoja.

Ystävilleni kerroin päihdeongelmastani ja raitistumisestani sitä mukaa kun heitä tapasin. Vanhemmilleni minun oli tarkoitus kertoa pääsiäisaterialla tapahtumista, mutta ei sitten rohkeus riittänyt. Harkitsin Facebookissa avoimesti koko ongelmani laajuudesta kertomisesta, mutta päätin pysyä hiljaa toistaiseksi, vaikka joistakin päivityksistäni joku saattoi jotakin arvata, kuten blogikirjoituksistani. Ajattelin, että olen asiasta puhunut vertaisryhmässä, selvittänyt asiat vaimoni kanssa, niin se saa riittää. Kerron kaikille sukulaisille ja koko maailmalle julkisesti sitten, kun tämä teos joskus jossakin muodossa julkaistaan.

Raitistumiseni johti myös vahvaan hengelliseen heräämiseen. Tuntui kun olisin nukkunut ruususen unta viimeiset kaksikymmentä vuotta, koko aikuisikäni. Toki olin ollut jokseenkin uskonnollinen koko tuon ajan, mutta suurimmaksi osaksi kyse oli pitkälti muodollisesta uskonnollisuudesta. Vuosia kävimme vaimoni kanssa kirkossa jumalanpalveluksissa, nautimme ehtoollisen ja se oli siinä. Vasta vuonna 2012 sairastuttuani syöpään, kun huomasin kirjaimellisesti paksun pölykerroksen Raamattuni päällä, ymmärsin, että ei Raamattu ollut juurikaan merkinnyt minulle aiemmin oikeastaan yhtään mitään. Kolme vuotta Raamatun tutkimista johti aiemmin kuvaamaani herätykseen keväällä 2015. Silloin avautui moni Raamatun totuus. Mutta en tuolloinkaan ollut valmis heittäytymään kokonaan Jumalan armon varaan.

2.4.2022 kokemani Korkeamman Voiman vahva läsnäolo, tunne siitä, että Jumala on todellakin vapauttanut minut päihteiden orjuudesta, oli suurenmoinen, täysin todellinen tunne, jotakin, jota en ollut kokenut koskaan aiemmin. Ymmärsin myös, että Raamattua ei ole järkevää tutkia päihtyneenä. Tästä syystä joudun uudestaan arvioimaan kaikki kännissä kirjoittamani hengelliset kirjoitukset. Tietynlainen prioriteettijärjestys on mennyt täysin uusiksi. Opillisia vääntöjä tärkeämpää on kohdata lähimmäinen, kuunnella häntä, ymmärtää häntä ja rakastaa häntä koko sydämestään. Jeesus opetti, että lain kaksi tärkeintä käskyä on rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä. Jos kerran olemme oppineet rakastamaan Jumalaa, se tarkoittaa käskyjen noudattamista, mutta jos aiomme todellakin rakastaa lähimmäistä - meillä on paljon opittavaa ja pitkä tie edessämme.

Tästä syystä päätin rajoittaa opillisia vääntöjä Facebookissa ja miettiä aina, että mitäköhän tuollekin tyypille oikeasti kuuluu, mikä häntä todellisuudessa vaivaa ja voinko auttaa häntä jotenkin?

Ei silti, pidän kuitenkin loppuun asti kiinni oppimastani, Mooseksen lakia ei ole kumottu, sapatti tulee pyhittää, ruokasäädöksiä on noudatettava, viitan helmaan on sidottava tupsut ja Jumala ei ole kolmiyhteinen.

Hieman kenties judaistisen lahkoni kokouksia ei ole järjestetty nyt keväällä kuin muutama, enkä ole päässyt niihin yhteenkään. Ehkä on ollut ihan hyväkin keskittyä ensin omiin asioihin ja mennä seurakuntaan vasta sitten, kun omat ajatukset ovat selkeytyneet. Jehovan todistajien kokouksessa kävin kääntymässä ja seurattuani siellä tämän kravattikansan keskustelua aiheesta "kuinka neuvoa lähimmäistä", ymmärsin, että tällä porukalla ei ole minulle yhtään mitään sanottavaa, he ovat kykenemättömiä auttamaan tai neuvomaan minua millään tasolla, vaikka ovatkin kolminaisuuden ymmärtäneet aivan oikein. Vartiotornista luin, että "Osoitamme luottavamme Jehovaan, kun tottelemme ohjeita, joita saamme järjestöltä ja vanhimmilta." Aiemmin olin kiinnostunut Jehovan todistajista, mutta nyt näytti täysin selvältä, että en halua olla missään tekemisissä porukan kanssa, jonka kokouksissa on pakko käyttää kravattia, jossa tulee totella vanhimpia ja järjestöä. Eli siis järjestö on nostettu Raamatun yläpuolelle. Aiemmin olin naiivisti kuvitellut, että Jehovan todistajat lukevat, tutkivat ja arvostavat Raamattua enemmän kuin mitään muuta, mutta olin väärässä.

Kävin myös palmusunnuntain messussa eräässä kirkossa. Jaksoin olla synnintunnustukseen asti. Se oli niin väkevä, että lähdin kesken jumalanpalveluksen kotiin, jotta voisin sen jakaa Facebookissa. Se kuului:

Sinä olet valo, mutta en ole katsonut sinua.
Sinä olet tie, mutta en ole seurannut sinua.
Sinä olet totuus, mutta en ole pysynyt sinussa.
Sinä olet elämä, mutta en ole tunnustanut sitä.
Sinä olet opastajani, mutta en ole totellut sinua.

Ja kuitenkin Herra, kun teen väärin ja turmelen elämääni,
olen onneton ja syytän sinua.
Herra, anna minulle anteeksi.
Tätä pyydän Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajani tähden.

Tämä synnintunnustus kolahti ja upposi, enkä kaivannut messusta yhtään enempää. Pääsiäissunnuntaina olin jälleen messussa, mutta bändi oli niin huono ja saarna alkoi niin pitkäveteisesti, että poistuin kesken saarnan. Ehkä vielä joskus löydän itselleni seurakunnan, jossa viihdyn, jossa uskotaan samalla tavalla kuin minä. Meidän pienet ns. messiaaniset kokoukset saattavat täyttää nämä kriteerit, mutta toimintaa pitäisi organisoida paremmin ja kokouksia järjestää säännöllisesti, eikä vain silloin tällöin.

Seuraava luku
Kirjan alkuun