Olin jo jonkin aikaa sitten huomannut, että oikeassa kiveksessäni on jonkinlainen patti. Mietin onko se normaalia, onko se aina ollut siinä. Tunnustelen pattia ja arvelen, että ei sellaista siinä kyllä aina ole ollut, kyllä se aivan selvästi on patti, jonka ei kuuluisi olla siinä. Googlaan netistä "patti kiveksessä". Jokainen hakutulos kertoo karua kieltä - patti kiveksessä on aina kivessyöpä. En suostu uskomaan Googlea. Uskottelen itselleni, että kyllähän nyt elimistöön voi tulla patti jos toinenkin aivan mistä syystä tahansa. Käyn kuitenkin työterveyslääkärille näyttämässä kivestäni.

Ensimmäistä, mutta ei viimeistä kertaa elämässäni miespuolinen henkilö tunnustelee kiveksiäni. Lääkärin ilme on melko vakava. Hän sanoo, että tämä pitää ehdottomasti tutkia ultralla, jo seuraavana päivänä, jos vain mahdollista. Hän suosittelee varaamaan ajan yksityiseltä, sillä kunnalla saattaa olla viikkojen jono ja tämä pitää tutkia välittömästi. Ihmettelen vähän sitä kiirettä. Työterveyshuolto ei maksaisi tutkimusta, joten joutuisin maksamaan sen omasta pussistani. Pidän sitä kuitenkin terveyteni ollessa kyseessä järkevänä ratkaisuna. Heti seuraavana päivänä on kiveksen ultraäänitutkimus ja lääkäri sanoo heti, että oi, täällähän on hyvänkokoinen kasvain.

Hyvänkokoinen kasvain? Haluatko kuulla sairastavasi syöpää noilla sanoilla? Kysyn onko se hyvä- vai pahalaatuinen. Lääkäri sanoo, että nämä ovat aina pahalaatuisia. Tiedustelen miten se hoidetaan. Lääkäri vastaa, että se leikataan mahdollisimman pian. Kysyn, että siis kasvainko leikataan, mutta lääkäri täsmentää, että koko kives leikataan. Auts. Tutkimus on aamupäivällä ja iltapäivällä minulla alkaa iltavuoro. En saa mitään ohjeita, en mitään sairaslomaa, en tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi ja olen pienoisessa shokissa.

Soitan vaimolleni, että nyt on näin, että minulla on kiveksessä kasvain, eli siis kivessyöpä. Vaimo pysyy tyynenä ja sanoo, että selvä homma, puhutaan siitä kotona lisää. Ajattelen käydä juomassa kupin kahvia jossakin ja suunnata sitten töihin. Pian äitini kuitenkin soittaa ja kysyy, että mitä ihmettä on tapahtunut kun vaimoni oli hänelle soittanut hysteerisenä itkien ja ainut mistä äitini oli saanut selvää oli, että "kasvain". Kerron äidilleni, että minulla on kivessyöpä. Äitini purskahtaa itkuun puhelimessa.

Työpaikalla kerron työkavereille heti, että minulla on kivessyöpä. Ilmeet ovat vakavia, eikä kukaan osaa sanoa mitään. Taudin vakavuus näkyy muiden ilmeissä ja reaktioissa. Kivessyöpä on nuorten miesten yleisin syöpä, jonka ennuste on varsin hyvä - viisi vuotta diagnoosista 95% potilaista on edelleen elossa. Minä vaan en tuota asiaa tiennyt, eikä sitä kukaan ollut minulle kertonut.

Diagnoosista reilun kuukauden päästä on leikkaus, helmikuun ensimmäisenä päivänä 2012. Edelleenkään yksikään lääkäri ei ole minulle vaivautunut kertomaan, mitä tapahtuu seuraavaksi, eikä minulle ole myönnetty mitään sairaslomaa, vaan olen käynyt normaalisti töissä. Työpaikalla on opittu käyttämään mustaahuumoria asian käsittelyssä, mikä on parantanut omaa oloani. Vuosia myöhemmin saan kuulla syöpään sairastuneelta ystävältäni, että hän oli heti saanut lääkäriltä kansion, jossa oli tietoa syövästä, mahdollisista hoidoista, miten asian kanssa edetään, sekä puhelinnumeroita, tietoa vertaistukiryhmistä ja avusta, jota on saatavilla. Minä en tuollaista kansiota koskaan saanut.

Istun sairaalan odotushuoneessa sairaalan kuteissa ja tärisen hieman. Leikkaus luonnollisesti jännittää. Ihmettelen miksi muut leikkaukseen jonottavat potilaat ovat niin rauhallisia. Jotkut näyttävät suorastaan torkkuvan tuoleissaan. Syykin selviää minulle myöhemmin. Lopulta minut saatetaan leikkaussaliin. Kehoni lyödään täyteen antureita ja kämmenselkään isketään kanyyli. Ympärillä on laitteita ja monitoreja, kirkkaita valoja ja muutama hoitaja häärii ympärilläni. Hoitaja ihmettelee, että miksi pulssini on niin korkea ja kysyy, sainko rauhoittavan, pienen pyöreän pillerin. Nyt selviää miksi kaikki muut odotushuoneessa olivat niin rauhallisia, he olivat saaneet rauhoittavan, minulle sellainen oli unohdettu antaa. Tyypillistä tuuriani, ajattelee sekakäyttäjä sisälläni, kunnes hoitaja sanoo, että laitetaan suoneen sitten. Saan ensimmäistä ja onneksi viimeistä kertaa elämässäni rauhoittavaa bentsodiatsepiinia suoraan suoneen.

Tavallaan ymmärrän, miksi narkomaanit piikittävät aineita suoneen. Aine vaikuttaa välittömästi, aiheuttaen tässä tapauksessa tyynen, rauhallisen ja levollisen olon välittömästi. Voin vain kuvitella, miten kovemmat aineet vaikuttavat suoneen pistettynä, ennen kuin niihin on syntynyt toleranssia.

Anastesia lääkäri toteaa minulle että hyvää yötä ja herään seuraavaksi heräämössä. Tunnustelen vointia ja on kyllä hieman sekava ja tokkurainen olo. Alavatsassa tuntuu kipua ja kokeilen kädelläni - kyllä, oikea kives on poissa. Kun hoitaja saapuu luokseni, hän kysyy paljonko minulla on kipua asteikolla yhdestä kymmeneen. Sanon että kahdeksan. Selvä homma, laitetaan oksinelosta, sanoo hoitaja. Saan kipuun opiaattia suoraan suoneen. Nyt ymmärrän narkomaaneja vielä paremmin. Tämä leikkaus oli parasta mitä päihderiippuvainen minä on koskaan kokenut. Matka vuoteella osastolle toipumaan on kuin vuoristorata. Osastolla olen vain yhden yön.

Lääkäri suosittelee ottamaan buranaa särkyihin, olen todella pettynyt, että en kipuihin saanut reseptillä mitään vahvempaa ainetta. Leikkausarpi toipuu nopeasti ja samoin vatsalihakset, mutta syvällä sisimmässäni olen täysin varma, että syöpä on levinnyt ja kuolen. Kuolemanpelko on konkreettinen, enkä ole lääkäristä tai mistään saanut mitään vertaistukea tai terapiaa, en mitään keskusteluapua, enkä edes tietoa siitä, miten tämä hoito tulee etenemään. Kuvat ja verikokeet otetaan jossakin vaiheessa, joilla selvitetään, onko syöpä levinnyt, mutta minulla ei ole mitään tietoa, missä vaiheessa ne otetaan.

Pari viikkoa levättyäni kotona käyn terveyskeskuksessa itkemässä, että minulta on leikattu syöpä ja nyt pelkään, että kuolen. Selvä homma, ymmärrän, sanoo lääkäri ja kirjoittaa minulle pelkotiloihin rauhoittavia ja nukahtamiseen unilääkkeitä. Se on tismalleen mitä päihderiippuvainen minä odottikin.

Kotona syön puolilevyllistä molempia lääkkeitä ja pelaan tietokoneella peliä, jossa lahdataan zombeja. Olotila kestää yhden päivän ja sinä aikana unohdan pelon ja ahdistuksen kokonaan. Mielessäni ei käy, että saattaisin olla päihdeongelmainen millään tasolla. Vaimolle tietenkään en kerro, että nyt tuli otettua vähän nappeja, eikä vaimo osaa aavistaa mitään, kun vähän köllöttelen sohvalla koko päivän.

Leikkauksesta kahden kuukauden päästä on verikokeet otettu ja koko vartalon CT-kuva, joista käy ilmi, että syöpä ei ole levinnyt. Sairasloma päättyy ja minun pitää palata töihin. Iskee pieni shokki. Tässäkö tämä oli? Olin jo henkisesti varautunut siihen, että joudun vuosia ravaamaan hoidoissa ja lopulta kuolen syöpään. Nyt vaara on ohi, ikään kuin väärä hälytys ja joudun palaamaan takaisin töihin. Olisin tähänkin olotilaan kaivannut jotakin ammattiapua. Ei auta itku, töihin on mentävä, mikä lopulta tekee minulle vain hyvää.

Jos syövästä seurasi jotakin positiivista, niin löysin kirjahyllystäni Raamatun, joka oli päässyt pahasti pölyttymään. Ajatus siitä, että elämä on sittenkin rajallinen, saa minut pohtimaan hengellisiä asioita. Seuraavat kolme vuotta luen Raamattua ahkerasti, alkaa tutkimusmatka, joka kulminoituu eräänlaiseen hengellisen heräämisen kokemukseen kolme vuotta myöhemmin, keväällä 2015.

Seuraava luku
Kirjan alkuun