Syyskuussa pyöräilin yhteensä 630km töihin ja takaisin, oli voittajafiilis, nukuin hyvin, söin, liikuin ja jaksoin töissä. Olo oli päivä päivältä reippaampi ja energisempi. Menikö liiankin hyvin? Lokakuussa iski kesken työpäivän paniikki, pelkäsin aivan turhia asioita, tuntui kuin kädet ja jalat olisivat hyytelöä ja lähdin kesken päivän kotiin. Seuraavana päivänä lääkäri kirjoitti kymmenen päivää sairaslomaa diagnoosilla määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö. Sellainen lappu sitten työnantajalle kesken määräaikaisen työsopimuksen, niin se on fudut saletisti. Nyt suunnittelen seuraavalle viikolle käyntiä kunnan mielenterveys- ja päihdeyksikössä, jos saisi jotain apua ja selvyyttä siihen, pystynkö alkuunkaan jatkamaan vuorotyössä.
Olo oli sama kuin maaliskuun lopussa vielä juodessa, käsittämätön kauhu, pelko ja ahdistus. Pelkäsin, että olen Jumalan rankaisema, koska en viettänyt pasuunansoiton juhlaa enkä suurta sovituspäivää. Ajattelin, että ei Jumala välitä pienistä, nyt on tärkeämpää, että olen töissä. Työnantaja tuskin katsoisi hyvällä erikoisia vapaatoiveita keskellä viikkoa. Olin väärässä. Jumalan juhlapyhät on pyhitettävä, maksoi mitä maksoi. Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmistä, ja nyt minä olin suuren paastopäivän töissä. Kuinka pitkään Jumala on minulle vihainen? Nyt on aika katua ja kärsiä. Duunit lähtee, se on aivan varma, mutta mistä enää ikinä löytäisin töitä? Nyt oma terveys edellä mennään, käyn pitkillä lenkeillä ja keskityn omaan terveyteen, töitä kerkeää tekemään sitten kun on kunnossa.
Lopulta päädyin irtisanomaan itseni. En jaksanut lääkärissä ravata ja olla jouluun asti määräaikaisen työsopimuksen verran saikulla. Töitä kyllä löytyy kuulemma edelleen tekijälle.
Kommentit