Elokuun lopussa vaimo yritti ystävällisesti ehdottaa, että hakisin vakavissani töitä. Löysinkin mielenkiintoisen työpaikan, kerroin vaimolleni, että tuonne voisin hakea. Sitten kesti pari viikkoa, kun vaimo päivittäin muistutteli, että lähettäisin CV:n. No, enhän ollut edes mitään CV:tä kirjoittanut. Asiasta muistutettuaan tarpeeksi eräänä iltapäivänä istuin alas ja näpyttelin tunnin verran CV:tä. Siitä tuli omasta mielestäni tarpeeksi hyvä ja laitoin hakemuksen menemään. Seuraavan päivänä pyydettiin työhaastatteluun. Olin innoissani ja psyykkasin itseäni haastattelua varten.
Oli haastavaa kertoa omasta työhistoriasta paljastamatta, että olen juopotellut ja rellestänyt vuosia tekemättä työtä. En valehdellet, en liioitellut asioita, mutta kenties hieman väritin omaa osaamistani. Haastattelu meni omasta mielestäni erinomaisesti. Muutaman arkipäivän jälkeen kysyttiin, koska voin aloittaa. En epäröinyt, vaan sanoin että voin aloittaa heti. Selvä homma, ilmesty huomenna klo 8:00 työpaikalle, niin pääset hommiin.
Nyt ei ollut aikaa psyykata itseään, saati valmistautua fyysisesti, koska olin niin heikossa kunnossa. No, herätys kuudeksi ja auringon noustessa lähdin fillaroimaan kohti työpaikkaa. Pyöräilin 17km työmatkan 50 minuutissa, eli siis 20km/h keskinopeudella. Lievä hiki, mutta ei tuntunut ollenkaan niin raskaalta kuin olin pelännyt. Ensimmäinen työpäivä oli perehdytystä tehtaassa, jossa minulle esiteltiin laitteita, joita koskaan en tulisi käyttämään. Mutta sainpahan kuvan siitä, mitä tehtaalla tehdään. Aivan perushommissa aloitin, mutta onnekseni jo seuraavana päivänä sai tehdä työtä, johon kuului myös niiden laitteiden toiminnan seuraamista ja säätämistä. Tarpeeksi haasteellinen työ, mutta ei mitään rakettitiedettä kuitenkaan.
Heti ensimmäisen työpäivän jälkeen pääsin vertaisryhmässä kertomaan, että olin 8kk työttömyyden jälkeen saanut työtä. Tulin paljon tukea, onnitteluja ja tsemppausta. Tuntui hienolta kertoa, että olen päässyt jälleen elämästä kiinni ja tästä alkaa uusi vaihe elämässäni. Olen ryhmissä ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka joutuvat ryhmissä käymään seitsemän päivää viikossa, joskus useamminkin pysyäkseen raittiina. Itse olen käynyt kaksi kertaa viikossa säännöllisesti ja se tuntui sopivalta määrältä, kun oli työttömänä ja vietti taiteilijaelämää. Jos se raitistuminen on sitä, että joka ikinen päivä ollaan veitsenterällä, kamppaillaan omia demoneja ja himoja vastaan, jotta pysyttäisiin raittiina, niin ei kiitos, sellainen elämä ei kiinnosta minua. Haluan käydä töissä, urheilla, syödä, nukkua hyvin ja maksaa veroja, elää tavallista elämää ja käydä ryhmässä kerran tai pari viikossa. En koe, että sairaudesta on toivuttu, jos on joka ikinen päivä helvetillinen taistelu raittiuden eteen. Kenties nämä ihmiset käyvätkin ryhmissä joka ikinen päivä vain, koska heillä ei ole muuta tekemistä, ei mitään muuta elämää. Millaista sellainen elämä oikein on?
Kävimme vaimon kanssa katsomassa elokuvan Laitapuolen hyökkääjä, huikea Marko Jantusen tarina. Kirja Läpi helvetin kuvaa Markon raitistumista yksityiskohtaisemmin ja avaa luonnollisesti muutenkin Markon ajattelua enemmän kuin elokuva. Nyt tämä elokuva oli lähinnä mässäilyä väkivallalla ja huumesekoiluilla, vasta lopputeksteissä kerrotaan Markon raitistuneen, mutta elokuva päättyy ennen kuin Marko ymmärtää hakea apua. Silti, hyvä että alkoholismista ja päihderiippuvuudesta tehdään elokuvia, mutta eikä maailmassa ole jo kyllin monta elokuvaa, jossa kuvataan päihdehelvettiä realistisesti? Kuka tekisi elokuvan raitistumisesta?
Töissä kerrottiin, että eräs toimittaja tulee tekemään juttua tehtaasta ja kuvaa vapaaehtoisia työntekijöitä. Naiset olivat luonnollisesti paniikissa. No, sitten ilmestyi työpisteelle melkoisen näyttävä nainen, päättelin että hän on tämä toimittaja tai sitten joku konttorilta. Hän tuli kysymään kuvaan ja suostuin oitis.
Nainen esitteli itsensä vain nimeltä ja minä esittelin itseni, onneksi en lisännyt tottumuksesta perään, että alkoholisti. Rupateltiin niitä näitä ja kerroin olevani vasta toistaviikkoa tehtaalla ja kerroin tykänneeni hommista, sekä kerroin mitä töitä olin aiemmin tehnyt. No, tästä naikkosesta sitten otettiin kuva koneiden edessä, jossa minun lisäkseni muutama muukin työntekijä. Kuvaussessio kun oli ohi, niin kysyin muilta että kukas se naikkonen oli. Vastaus oli, että firman toimitusjohtaja. Siinä vaiheessa vähän nauratti ja rupesin muistelemaan, että vaan en olisi sanonut mitään hölmöä.
Kommentit