Herään huonovointisena. Tarkkailen ympäristöä. Makuuhuoneessa olen. Vaimo on lähtenyt töihin. Viime jouluna joululahjaksi työnantajaltani saamani älykello näyttää, että kello on 6:15, olen nukkunut kuusi tuntia, josta ajasta kaksi tuntia hereillä ja syvää unta 20 minuuttia, keskisyke on ollut 75. Tietäisin ilman älykelloakin, että olen nukkunut huonosti. Nousen sängyn laidalle istumaan. Päätä särkee hieman, olo on sekava ja tokkurainen. Muistan, että navetassa on vielä kätkössä runsaasti olutta. Se ajatus piristää mieltä.

Ihmettelen, että en taaskaan muista edellisestä illasta paljoakaan. Sen muistan, että hain kaupasta iltapäivällä salkun olutta, tarkoituksena juoda illalla tusinan verran tölkkejä ja säästää toinen tusina lauantaiksi. Samassa aivoihin tulee välähdys. En tiedä olenko nähnyt unta, vai olenko oikeasti kussut olohuoneen sohvaa vasten. Nousen sängyltä ja horjun olohuoneeseen. Sohvassa on selkeitä jälkiä, lattialla on veryttelyhousut, joilla kusta on siivottu. Sydän alkaa tykyttämään. Mitä muuta olen tehnyt? En taaskaan muista mitään!

Itse keksimäni sääntö on useita vuosia ollut, että vaimon seurassa en juo. Muutama vuosi sitten muutin sääntöä siten, että vaimon seurassa juon vain muutaman. Hiljattain sääntö on ollut, että vaimon seurassa juon, mutta pyrin tekemään sen salaa. Nyt olen jäänyt housut kintuissa kiinni.

Selvää on, että jotakin meni edellisenä iltana pieleen. Olen ilmeisesti vetänyt kunnon lärvit. Vaimo ei varmasti ole hilpeällä tuulella, kun tulee tänään aamuvuorosta kotiin. Jollain se pitää lepyttää. Eihän se nyt vain käy päinsä, että kännissä kusee keskelle olohuonetta!

Koska muistikuvat ovat hataria, pelästyn, että olen tehnyt vaimolle jotain. Katson ulos ikkunasta. Auto on poissa, eli kyllä se vaimo on töihin lähtenyt. Missään ei näy verilammikoita. Pieni pelko iskee siitä, että jos edes en muista mitä olen tehnyt, olen saattanut tehdä aivan mitä tahansa. Häpeän sitä, että olen kussut ilmeisesti vaimon seurassa olohuoneen sohvalle. Mitä muuta olen tehnyt? Filmi on mennyt poikki toki useasti aiemminkin, mutta ajatus siitä, että muistan juoneeni ensimmäiset kymmenen tölkkiä koneen ääressä, mutta sen jälkeen en muista enää mitään, pelottaa hieman.

Tietyllä tasolla ymmärrän, että nyt on tapahtunut vakava virhe. Vaimon seurassa kuuluu esittää selvää ja oluet nauttia salaa navetassa, niin että se ei huomaa mitään. Nyt on jälleen juomisesta seurannut syyllisyyttä ja häpeää, sekä myös pelkoa, pelkoa siitä, että olen satuttanut vaimoani.

Yritän olla murehtimatta liikoja. Navetassa on salkusta vielä puolet jäljellä, mikä sen parempi tapa aloittaa päivä kuin korkkaamalla muutama olut? Puen vaatteet ylleni ja suuntaan kohti navettaa. Navetassa koittaa karvas pettymys. Kätköni on tyhjä, edes olutsalkun pakkausta ei näy missään. Käyn muutaman piilon läpi, eikä olutta löydy niistäkään. Päättelen, että olen juonut illan aikana koko salkun, vaikka suunnitelmissa oli juoda vain tusina. Kello on puoli seitsemän ja olutta saa vasta kello yhdeksän. 

Kaksi ja puoli tuntia krapulassa ilman apuja, ilman viinaa, ilman lääkkeitä. Ne ovat elämäni ei nyt aivan pahimmat tunnit, mutta hyvin pahat joka tapauksessa. Huonosti nukutun yön jälkeen olo on tokkurainen ja sekava, päätä särkee, mutta nukkumaan on turha yrittää. Pitää vain kärsiä kuin mies, kunnes kaupasta saa olutta. Mitään muuta lääkettä en tähän olotilaan keksi.

Kello näyttää 8:40. Kauppaan on älykellon mukaan 1.33 kilometriä, jonka kävelee viidessätoista minuutissa. Olen kaupassa kello 8:55. Poimin tusinan verran tölkkejä mustaan kangaskassiin. Viisi minuuttia tuijottelen iltapäivälehtien lööppejä. Ukrainassa on sota edelleen käynnissä. Putin on uhannut Suomea vakavilla sotilaallisilla seurauksilla. Joku julkkispariskunta on eronnut. Alzheimerin tautiin on mahdollisesti keksitty parannuskeino. Elämän voi saada hallintaan.

Tuttu myyjä hymyilee kassan takana. Nostan pussin hihnalle ja sanon että kaksitoista. Maksan oluet ja suuntaan ulos. Kotimatkalla kerkeää aina juomaan kaksi olutta. Tässä vaiheessa minulle ei ole hirveästi väliä, mitä kylillä ihmiset ajattelevat, jos näkevät minut joka päivä kylillä tölkki kourassa. Periaatteessa tyhjät tölkit kannattaisi viedä kotiin, mutta tapanani on ollut jo pitkään heittää ne tien varteen. Ilahduttavat kylillä liikkuvia tölkinkerääjiä varmasti. Eikä se talous kaadu muutamaan kymmeneen senttiin.

Pääsen kotiin. Lataan jääkaappiin kymmenen tölkkiä. Tusinan verran oluita on sopiva määrä aamupäiväksi kun vaimolla on aamuvuoro. Krapulaoireet hellittävät, muutaman oluen jälkeen tulee aina vain parempi, rentoutunut, huoleton ja letkeä olo, mutta ei niin paha känni, että vaimo aavistaisi mitään. Jos se kysyy montako olen juonut, on helppo vastata, että vain muutaman. Aina on mennyt läpi se selitys (Vaimoni täsmentää myöhemmin, että ei koskaan uskonut näitä selityksiä). Mutta nyt ahdistaa, että vaimo varmasti haluaa hieman ripittää minua edellisillasta. Päätän, että tuli mitä tuli, anteeksi on pakko pyytää. Mutta uskallanko luvata, että tämä ei tule toistumaan?

Selaan Facebookkia ja Twitteriä, samaa paskaa päivästä toiseen. Kuuntelen deathmetallia ja siemailen olutta. Ajatus siitä, että olen kiskaissut yhden illan aikana koko salkun olutta hieman ihmetyttää. Tarkoitushan oli juoda salkusta vain puolet. Kuinka vihainen vaimo on? Miten sillä on mennyt töissä? Onko se nyt saatanan huolissaan jälleen minusta ja juomisestani, vaikka mulla on kyllä homma hanskassa? Mitä ihminen yleensä tekee, jos on jäänyt työttömäksi? Eihän sitä arkea nyt selvin päin kestä kukaan. Haen kyllä töitä, kunhan nyt ensin keskityn hieman tähän taiteilijan elämään.

Vaimo tulee kotiin aamuvuorosta kello 16:00. Ei sano ovella mitään. En minäkään uskalla mitään sanoa. Kysyy, muistanko eilisestä mitään. On pakko myöntää, että en muista aivan kaikkea. Hän kysyy, muistanko, että olen kussut sohvaa vasten. Myönnän että sen muistan kyllä. Vaimo kertoo, että oli seurannut minua navettaan, löytänyt kätköni ja sitten piilottanut loput oluista. Pakettiin oli jäänyt neljä tölkkiä. Olin siis juonut parikymmentä tölkkiä yhdessä illassa. Nyt hävettää jonkin verran. Vaimo ei yllätyksekseni ripitä minua sen enempää, ei valita tai syyttele. Hän avaa koneelta selaimen ja kehottaa minua katsomaan erään videon. Videon otsikko on "Alkoholismin tavalliset kasvot". Alkoholismi? Mutta enhän minä ole alkoholisti, olen pari vuosikymmentä käynyt mallikkaasti töissä, vaimon seurassa homma karkaa käsistä vain harvoin, juon pelkästään olutta, enkä ole koskaan päihtyneenä puukottanut ketään hengiltä. Päätän kuitenkin katsoa videon, nyt kannattaa miellyttää vaimoa kaikin mahdollisin tavoin. Vielä en sitä tiedä, mutta video tulee muuttamaan koko elämäni. Sitä ennen on kuitenkin edessä elämäni hirvittävin, tuskallisin ja kivuliain viikko.

Seuraava luku