"Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli minun huutoni. Ja hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni." (Ps. 40:2-3)
Vaimoni näyttämällä videolla ikäiseni mies kertoo omasta juomisestaan. Tarinaan on helppo samaistua. Hän on aloittanut juomisen kuten minä, hän on ajatellut juomisesta tismalleen kuten minä - hän on kuin minä! Hän oli saanut töistä potkut juomisen takia, aivan kuten minä, mutta toisin kuin minä, hän oli menettänyt myös asunnon ja perheen. Nyt ajattelen, että en halua tuota samaa ikinä minulle. Suuri valaistumisen hetki koittaa kuitenkin vasta sitten, kun alkoholistin vaimo puhuu videolla. Miten on mahdollista, että läheisen juominen tuntuu toisesta niin pahalta? Nyt ajattelen ensimmäistä kertaa elämässäni, että en halua, että vaimoni joutuu käymään läpi tuota samaa, en halua, että hän joutuu kärsimään minun juomiseni takia. Katson lisää videoita alkoholista ja luen alkoholismista netistä.
Yksi lause pysäyttää minut. Alkoholismi on parantumaton sairaus, joka johtaa kuolemaan. Kyse on hengenvaarallisesta sairaudesta. Mutta olenko minä alkoholisti? Luen kysymykset, joilla voi selvittää, onko alkoholisti. Juon yli riskirajojen, juon usein enemmän kuin olen suunnitellut, koen juomisesta syyllisyyttä ja häpeää, juon salaa, läheiseni ovat olleet huolissaan juomisestani, filmi on usein mennyt juomisen takia poikki, tarvitsen säännöllisesti krapularyyppyjä ja minun on vaikea saada nukuttua, jos en ole juonut tarpeeksi. Asian ymmärtämisessä teoriatasolla kestää viisi minuuttia, lopulta minun on pakko myöntää, että ei vittu, minä olen alkoholisti, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Seuraavan viikon aikana herään joka aamu huonosti nukutun yön ja järkyttävien painajaisten jälkeen ahdistukseen, masennukseen ja pelkotiloihin. Ymmärrän, että minulla on parantumaton, kuolemaan johtava sairaus, alkoholismi. Tiedän, että asialle pitää tehdä jotakin, mutta mitä? Pelko on sanoinkuvaamaton. Alkoholismia voi kaikkien lähteiden mukaan hoitaa ainoastaan yhdellä keinolla - täysraittiudella. Mutta enhän minä voi olla juomatta!
Viikon ajan sen jälkeen kun diagnosoin itselläni alkoholismin, kävelen joka aamu yhdeksäksi kauppaan ostamaan muutaman oluen. Nyt on tarkoitus vähentää juomista. Aamulla ostan vain neljä olutta. Uskon joka aamu, että neljä riittää. Ahdistus, masennus, pelko ja vitutus on kuitenkin niin suurta, että iltapäivällä on pakko hakea seuraavat neljä. Illalla ennen kuin kauppa menee kiinni, on pakko hakea vielä neljä, jotta saa nukuttua. Pelkään että tämä ei tule koskaan onnistumaan. Ymmärrän, että alkoholismini on edennyt niin vakavaan vaiheeseen, että en selviä yksin, tarvitsen apua. Tässä vaiheessa en vielä tiedä sitä, mutta olen jo voittanut puolet taistelusta. Ensimmäinen ja kivuliain vaihe alkoholismista toipumisessa nimittäin on, että voi myöntää olevansa alkoholisti ja tarvitsevansa apua.
Teen suunnitelman. Kerron vaimolle, että nyt vähennän juomista ja lauantai 2.4.2022 on uuden elämäni ensimmäinen raitis päivä. Olen netistä tutkinut eri hoitoja. Minnesota-hoitoja tarjoaa useampi yksityinen yritys Suomessa, ne ovat tutkitusti kaikkein tehokkaimpia hoitoja, mutta yksi hoitojakso maksaa tuhansia euroja. Rupean jo laskemaan säästöjä ja selvittämään, miten tällaisen hoidon voi maksaa kunnan maksusitoumuksella.
Koska popkulttuurissa kaksitoista askelta on synonyymi päihdehoidolle, päätän ottaa selvää näistä askeleista, ennen kuin raahaan itseni hoitolaitokseen. Löydän vertaisryhmän, joka kokoontuu seuraavana tiistaina. Samaan aikaan on toisaalla alkoholistien läheisille tarkoitettu kokous. Sanon vaimolle, että menemme molemmat nyt hoitoon. Tässä vaiheessa en vielä tiedä sitä, mutta tämä on ollut paras päätös elämässäni moneen vuoteen.
Tutustun netissä kahteentoista askeleeseen. Ensimmäinen askel on tosiasioiden myöntäminen itselle ja läheisille, että minä olen alkoholisti, enkä voi itse nostaa itseäni niskasta ylös, vaan tarvitsen apua. Toisessa ja kolmannessa askeleessa luovutetaan koko elämä korkeamman voiman käsiin. Vaikka tätä korkeampaa voimaa kutsutaankin useimmiten Jumalaksi, homma toimii vaikka uskoisi tämän voiman olevan mikä tahansa itseään suurempi kosminen voima. Koska olen koko ikäni ollut enemmän tai vähemmän uskovainen, tuntuu luontevalta pyytää Jumalaa palauttamaan terveyteni. Toki olen lukenut Raamatun kannesta kanteen lukuisia kertoja ja käynyt hengellisissä kokouksissa ja kirkossa useasti, mutta tarkemmin ajateltuna en ole varma, olenko koskaan pyytänyt nöyrästi Jumalaa auttamaan minua, olenko koskaan luovuttanut, nostanut käsiä pystyyn ja antanut koko elämääni Jumalan haltuun. Nyt se näytti ainoalta vaihtoehdolta.
Viikon olin nukkunut huonosti, nähnyt kammottavia painajaisia ja jokaisena aamuna herännyt sanoinkuvaamattomaan ahdistukseen, pelkoon ja kauhuihin. Useana aamuna on ollut vatsa sekaisin, sydän tykyttänyt siihen tahtiin, että olen joutunut ottamaan kännykän kouraan ja pohtimaan, pitääkö tilata ambulanssi.
Nyt koittaa lauantaiaamu, kalenteriin merkitty ensimmäinen raitis päivä. Pyydän heti herättyäni Jumalaa poistamaan viinanhimon ja auttamaan minua elämään tämän päivän raittiina. Ohje kuuluu, että ollaan yksinkertaisesti juomatta viinaa päivä kerrallaan, niin pysytään raittiina. Nyt oli vain tehtävä päätös, että sen sijaan, että hakisin kaupasta olutta, käännyn risteyksestä toiseen suuntaan ja käyn reippaalla kävelyllä.
Aurinko paistaa ja hanki pelloilla kantaa vielä huhtikuun toisena päivänä. Kävelen päivän aikana yhteensä neljä tuntia päämäärättömästi lähistön pieniä metsäautoteitä pitkin, välillä oikaisen peltojen poikki. Rukoilen hiljaa, että saisin voimia olla raittiina, että ahdistus, tuska, pelko ja masennus poistuisi. Pohdin kaikkia typeriä asioita, joita olen tehnyt. Yritän keksiä, mitä ihmettä sanon ensimmäisessä kokouksessa, miten esittelen itseni ja pohdin, voiko ihminen todellakin raitistua yksinkertaisesti luovuttamalla ja antamalla korkeamman voiman johdattaa raittiiseen elämään.
Ensimmäinen raitis päivä on paljon helpompi kuin kuvittelin. Kun on tehnyt päätöksen, myöntänyt, että on alkoholisti ja että tarvitsee apua, niin puolet taistelusta on jo voitettu. Toki ajatus oli se, että nyt haen apua vertaisryhmästä. Silti ensimmäiset päivät olin aivan yksin, kävelin päämäärättömästi pieniä polkuja pitkin ja pohdin omaa elämääni, suoritin rankkaa itsetutkiskelua. Kävelylenkeillä mieli kohenee, kunto paranee ja viinaa yksinkertaisesti ei tee mieli. Koen nyt kaiken ahdistuksen ja tuskan jälkeen sanoinkuvaamatonta rauhaa ja tyyneyttä. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen, että korkeampi voima todellakin voi minua auttaa.
Aurinkoisen sään jälkeen koittaa tiistai. Nyt on takatalvi iskenyt ja taivaalta tulee yllättäen parikymmentä senttimetriä lunta. Pihatie on kolattava, jos aiomme vaimon kanssa lähteä kokouksiin. Lunta tulee jatkuvasti lisää. Pienten vastoinkäymisten jälkeen löydän oikean oven. Astelen sisään väestönsuojan kellariovesta alas jyrkkiä ja kapeita rappusia. Vastaan tulee kahvin ja pullan tuoksu, oven takaa kuuluu puheen sorinaa. Löydän huoneiston, jossa istuu tusinan verran ihmisiä. Yksi paikka on vapaana ja istahdan alas. Terve vaan, olen Late ja olen alkoholisti.
Kommentit